Ulla-Maija Paavilainen tempaisee lukijat Kirsti Paakkasen mukana ryysyistä rikkauksiin ja pidemmälle. Paakkasen kertomisen arvoinen elämä olisi voinut päättyä  mainostoimisto Womenan myyntiin ja eläköitymiseen Nizzaan. Nyt mielenkiintoisin osa tarinaa vasta alkaa siitä. Merkityksellisin tekeminen – suomalaisen yritysikoni Marimekon pelastaminen – tapahtuu eläkepyrähdyksen jälkeen. Tätä kirjaa on ollut taatusti mielenkiintoista kirjoittaa, ja tarinan kertomisen ilo välittyy myös lukijalle.

Kirjan aikajana ulottuu aivan Paakkasen varhaisista vuosista nykypäivään. Lapsuus Saarijärvellä on hyvin kaukana nykyisestä elämäntyylistä. Helsinki houkuttaa, rakkaus löytyy mutta lasta ei kuulu, koskaan. Omistautuminen uralle on valinta rajattujen vaihtoehtojen maailmassa.

Paavilainen on päässyt haastattelemaan paitsi Paakkasta itseään, myös laajaa joukkoa tämän tuttavapiiriä aina perheystävistä entisiin alaisiin. Kirja tuo esiin Paakkasen moniulottuvuuden ja yllättävän hyvin myös äärimmäisen ristiriitaisuuden.

Paakkanen työskenteli toisaalta kädet savessa, toisaalta diktaattorimaisin ottein johtaen. Hän inspiroi, mutta myös pelotti. Oli niin tarkka rahasta, että maksatti taksimatkan Japanissa työntekijällään, mutta tuhlasi oman työhuoneensa kukkiin. Keskeytti muiden hommat, kun innostui itse jostain. Ei säästellyt työtuntejaan, mutta toimi omassa aikataulussaan. Keitteli perunoita, oli häpeämätön materialisti. Rakasti eläimiä, mutta osti turkisyhtiö Grünsteinin. Piti Marimekosta niin paljon, että halusi pelastaa sen, mutta ei itse pukeutunut firman vaatteisiin tai sisustanut kotiaan yrityksen tuotteilla.

Paakkasen bisnesvainu on selvästi loistava. Pitkän mainostoimistouran jälkeen hän tiesi tietysti myös perusteet: Punainen vaate kannattaa laittaa mainokseen, mutta musta on se, mitä myydään. Hän ymmärsi, että yritys olisi vain niin hyvä kuin sen työntekijät, ja innosti ja vaati. Hän palkkasi firmaan hyviä tyyppejä joille kyllä löytyisi töitä, tarkat toimenkuvat muodolliset tittelit eivät olleet niin tärkeitä. Paakkanen on eittämättä  visionääri, mutta jos kirjassa kuvatut tavat toimia jatkuisivat ja jaettaisiin somessa, voisi työnantajabrändäys  olla vaativa tehtävä.  Johtajan suosiossa uivaan taikapiiriin olisi eittämättä kiva kuulua, mutta rivien välistä ja osin päältäkin paistavat tarinat autoritäärisestä johtajasta, jonka tuuli vaihtuu hetkestä toiseen, eivät houkuttele. Kirjan perusteella Paakkasen työminä vaikutti olevan toisinaan ailahtelevainen, spontaani ja usein erittäin mielipiteitä jakava henkilö. Moinen ei oikein sovi nykypäivän avoimuutta ja yhdessä tekemistä korostavaan yrityskulttuuriin. Marimekon Paakkanen kuitenkin pelasti, ja mahdollisti monen uuden suunnittelijanimen loistamisen Suomessa.

Suurin niistä on rakkaus on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Se on vetävää luettavaa Paavilaisen sujuvan kerronnan ja Paakkasen ansiosta. Paakkanen on karaktääri, jota tuskin kukaan olisi osannut keksiä.

I’ve previously blogged about books in Finnish as Aamuvirkku Yksisarvinen.