Viime vuonna pääsin takaisin lukupolulle. Kaikki tosin alkoi jo vuonna 2020 – sain hyvät joululahjakirjat (Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat ja Beth O’Learyn Kimppakamppä) jotka purkivat jonkinlaisen lukublokin.

2021 luinkin 46 kirjaa, enemmän kuin vuosiin. Joukossa oli faktaa ja fiktiota, käännöskirjallisuutta, brittiromaaneja ja suomalaista kirjallisuutta. Tässä parhaat palat lukujärjestyksessä.

Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat oli kirja, josta olin lukenut lukemattomia (heh) suosituksia, mutta johon en ollut saanut koskaan tartuttua. Virhe! Kyseessä olikin todella vetävä fantasiakokoelma niin taikuudella kuin lohikäärmeilläkin. Yllättäen vaikuttavin tarina oli kirjan toinen. Tenar, joka vartioi Atuanin holvihautojen koskemattomuutta jäi henkilönä mieleen.

Tiesin Kazuo Ishiguron Klara and the Sunia (Klara ja aurinko) lukiessani heti, että tämä on ehkä vuoden paras kirja – ja ajattelen niin vieläkin. Ishiguro teki taas loistavaa työtä taluttamalla lukijansa maailmaan joka on kuin omamme mutta vähän tuonnempana. Lapsille ostetaan keinoystäviä jotka tarkkailevat tekemisiämme objektiivisesti mutta ah niin osuvia huomioita tehden. Ja joillakin lapsilla ei tunnu olevan kaikki ihan hyvin… Jos pidit Ishiguron kirjasta Never let me go / Ole luonani aina, Klara ja aurinko miellyttänee myös.

Tartuin Mia Kankimäen kirjaan Naiset joita ajattelen öisin vaikka nimi kuulosti oudolta ja edellinen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ihastutti vain paikoittain. Mutta nyt Kankimäki kirjaimellisesti lunasti apurahansa. Hän valotti edesmenneiden supernaisten kavalkadia joiden tekemisistä lukiessa saattoi huokaista vain “oh wau, matkustivat ympäri maailmaa jo tuolloin”, ja alkaa googlettaa lisätietoja. Karen Blixenin elämästä kertova elokuva Minun Afrikkani onkin jo katsottu ja Nellie Blyn Maailman ympäri 72 päivässä heilahtanee ostoskoriin piakkoin.

Jeffrey Eugenideksen Middlesex oli ollut “pitäisi lukea” pinossa ja kirjahyllyssä iäisyyden, mutta loppujen lopuksi kuuma kesä 2021 ja viikko mökillä olivat juuri oikea aika sen selättämiseen. Seilasin päähenkilön suvun kanssa Turkissa tapahtuvan verilöylyn jälkeen USA:han ja seurasin salaisuuksien pitämistä ja paljastumista ja sattumien kauppaa seuratessa itse riippumatossa keikkuen.

Judith Schalansky on osunut nappiin nimetessään kirjansa Kaukaisten saarten atlas: viisikymmentä saarta joilla en ole koskaan käynyt enkä aio ikinä käydä. Näistä luki mieluusti, mutta kävisi, ei kiitos. Matka voi olla pitkä ja vaikea, eikä elämä välttämättä ole niin leppoisaa kuin Malediivien resorteissa. Kirja ei vain ihastuta vaan myös inhottaa, omaa ajattelua ja maailmankuvaa avartavalla tavalla.

Paul Kalanithin postuumisti julkaistua When breath becomes air (Henkäys on ilmaa vain) ei ole itketyskirja, mutta itkettää. Mitä muuta se voisi, kun luoja on erinomaisesti kirjoittava kirjallisuuden maisteri joka on opiskellut neurokirurgiksi, kuvaa äärimmäisen vaativista opinnoista ja erikoistumisesta selviämistä, niiden aikana ihmisyydestä nousseita mietteitä ja kertoo kuinka sairastuu, päättää silti haluta vaimonsa kanssa lapsen ja tietää kuolevansa.

Cash Carrawayn Skint estate & Anna Hopen Expectations ovat kertomuksia samasta ja eri Lontoosta. Yhdessä kerrotaan oikeasti omasta elämästä ja siitä, millaista on olla köyhä yksinhuoltaja jonka päivittäinen elämä on selviytymistaisatelua; toisessa kärsitään kasvamisen tuskasta, ongelmista ja “ongelmista”. Näiden lukeminen peräkkäin oli kokemus joka sai “ongelmat” näyttämään hyvin pieniltä.

Riemastuin, kun tajusin Jonathan Strange & Mr Norrelin aiemmin julkaisseen Susanna Clarken julkaisseen uuden teoksen, Piranesin. Piranesi on lyhyehkö, hyvin rajattuun maailmaan ja lähinnä yhden hengen pään sisään sijoittuva romaani, mutta oh my, tässä luodaan tunnelmaa ja annetaan kummallisen vyyhdin avautua lukijan edessä vain vähän kerrallaan. Hienoa, en osaa sanoa enempää.

Lukuvuosi 2022 näyttää valoisalta, lisää siitä myöhemmin!